Kalevala teoksena ja kulttuuriperinnön lähteenä: Yksilön roolit ja valtarakenteet – sankarihahmot

1 Johdanto

Jokainen suomalainen on tainnut kouluaikoinaan oppia, että Kalevala on Suomen kansalliseepos, jonka runot kokosi Elias Lönnrot. Ne eivät siis ole Lönnrotin käsialaa sellaisenaan, vaan aikojen saatossa kulkeneet suusta suuhun – suomalaista kansanperinnettä, jonka Lönnrot kokosi yksiin kansiin. Muistan alakouluajoilta hämärästi Sammon ryöstön, josta kuvaamataidon tunnilla piirsimme ja maalasimme. Vaka vanha Väinämöinen, laulaja iänikuinen soi edelleen korvissani kaikuna musiikin tunneilta. Joku laulettiin suohon, joku hukuttautui, oli Pohjan Akka, harvahammas… Kokonaisuus jäi kuitenkin vieraaksi, ja henkilöhahmot sekoittuivat koululaisen päässä. Edelleenkin pitää välillä tarkistaa, kuka olikaan kuka, sillä henkilöhahmoja on paljon ja tarinat irrallisia. Ennen kuin kalevalaisesta runomitasta saa kiinni ja pääsee sen rytmiin, lukeminenkin tuntuu takkuiselta. Löysinkin kirjahyllystäni Suomen lasten Kalevala -kirjan, selkokielisemmän version. Kirjassa on lasteni nimet heidän itsensä kirjoittamana, mutta en minä eikä kumpikaan nyt jo aikuisista lapsistanikaan muista, että sitä koskaan olisi luettu, vaikka meillä muutoin paljon luettiinkiin. Kun kysyin heiltä, mitä Kalevalasta tulee mieleen, molemmat vastasivat Väinämöinen ja pakkoluku koulussa. 

Valitsinkin tämän esseen aiheeksi Kalevalan sankarihahmot, ja niistä itseoikeutetusti Väinämöisen ja hänen lisäkseen Seppo Ilmarisen. Kerron heistä pääpiirteet ja vertailen heihin liittyviä kuvauksia ja tekstejä varsinaisen Kalevalan ja aiemmin mainitsemani Suomen lasten Kalevalan välillä. Sen kirjoittaja, Kirsti Mäkinen (2008, 390), kertoo, että työn taustalla oli hänen omat kokemuksensa opettajana 1970-luvulla. Kalevalan opettaminen lapsille ja nuorille oli haasteellista, sillä kalevalaisen runomitan lukeminen koettiin vaikeana. Hän halusi tehdä helpommin luettavan version, jotta tarinat tulisivat tutuiksi. Mäkinen itse oivalsi vuosien varrella, että paras keino tehdä Kalevalaa tutuksi lapsille, on laittaa heidät tekemään Kalevalaa. Juuri kuvaamataidon ja musiikkitunnin tekemisistä minäkin parhaiten Kalevalan kohtia muistan.

2 Väinämöinen, tuo vaka vanha suuri laulaja

Väinämöistä voidaan pitää Kalevalan päähenkilönä. Hän syntyy suoraan aikuisena miehenä oltuaan ensin vuosikymmenet emonsa vatsassa ja sen jälkeen vielä useamman vuoden meressä ennen syntymäänsä. Näin syntymää kuvataan näissä kahdessa versiossa, Kalevassa ja Suomen Lasten Kalevalassa, jonka on kertonut Kirsti Mäkinen (2002):

Virui siellä viisi vuotta / sekä viisi jotta kuusi, / vuotta seitsemän, kaheksan.
Seisottui selälle viimein, / niemelle niemettömälle, / manterelle puuttomalle.
Polvin maasta ponnistihe, / käsivarsin käännältihe. 
Nousi kuuta katsomahan, / päiveä ihoamahan, / otavaista oppimahan, / tähtiä tähyämähän.
Se oli synty Väinämöisen, / rotu rohkean runojan / kapehesta kantajasta, / Ilmattaresta emosta.(Kalevala, 2:329–344)

Siitä hän suistui mereen ja virui aaltojen seassa viisi, kuusi vuotta, kunnes ajautui niemelle niemettömälle.
Niin oli vihdoin syntynyt Väinämöinen, mahtimies, tietäjä iänikuinen. Tuulet olivat Väinämöisen isänä, Ilmatar äitinä. Väinämöinen oli loitsija ja laulaja jo syntyessään.
(Mäkinen 2002, 11–12.)

Väinämöinen oli aikansa suurmies, tietäjä ja laulaja. ”Vaka vanha Väinämöinen, laulaja iänikuinen”, sanotaan Kalevalassa ja ”Väinämöinen, suuri laulaja” puolestaan Suomen lasten Kalevalassa. Silti tällä lukukerralla silmiini pomppasi eniten tarina Ainosta, Joukahaisen siskosta. Joukahainen häviää Väinämöiselle kilpalaulannassa ja lupaa henkensä säästääkseen tälle Ainon vaimoksi. Äiti innostuu ajatuksesta, että saisi vävykseen kuuluisan miehen. Aino sen sijaan kauhistui. 

”Parempi minun olisi ollut syntymättä, kasvamatta!” hän vaikeroi. ”Miksi minut on luvattu ikälopulle? Tämäkö on kohtaloni? Parempi minun olisi olla meressä ja asua siikasten siskona aaltojen alla.” (Mäkinen 2002, 29.)

Parempi meressä olla, / alla aaltojen asun / sisarena siikasilla / veikkona ve’en kaloilla, / kuin on vanhalla varana, turvana tutisijalla, / sukkahansa suistujalla, / karahkahan kaatujalla.
(Kalevala, 4:247–254)

Nyt vasta kunnolla havahduin siihen, että oikeastaan tarinassa vanha mies vikittelee nuorta naista, joka tilanteesta päästäkseen ei keksi muuta ratkaisua kuin itsemurhan. Asiaa tutkiessani huomasin, että #metoo-kampanjan myötä tämä aihe nousi esille myös mediassa. Ateneumissa oleva Akseli Gallen-Kallelan teos Aino-taru herätti kysymyksiä siitä, ”eikö Ateneumia hävetä pitää esillä teosta, jossa vanha Väinämöinen törkeästi ahdistelee nuorta Ainoa” (Koppinen 2018). Ateneumissa ei kuitenkaan lähdetty poistamaan teosta näyttelystä. Museonjohtaja Susanna Pettersson pitää taideteoksia oman aikakautensa ilmentyminä ja taidetta kysymysten esille nostajana. (Koppinen 2018.) Kaikkea ei minunkaan mielestäni voi sensuroida, vaan ajatella taideteoksia, olipa muoto mikä hyvänsä, aikansa kuvina ja teksteinä. Hienoa on, jos niiden pohjalta saadaan keskustelua, ehkä muutostakin, aikaiseksi. En siis lähde vaihtamaan tämän luvun otsikoksi ”Väinämöinen, tuo vaka vanha irstailija”. Toisaalta tapahtumaa ei unohdeta Kalevalassakaan. Ihan lopussa myös Marjatan poika, josta on tuleva uusi  mahtimies, arvosteli Väinämöistä tämän häntä uhkaillessa. Suomen lasten Kalevalassa tuodaan esille myös Väinämöisen katuvan Ainon kohtaloa, mutta ihan samaa sävyä en alkuperäisessä tunnistanut, ainakaan tuossa kohdassa. 

”Ei sinua silloinkana, / eip’ on vielä suolle viety, / kun sa miesnä nuorempana / menettelit neiet nuoret / alle aaltojen syvien, / päälle mustien mutien.”
Ukko risti ripsahutti, / kasti lapsen kapsahutti / Karjalan kuninkahaksi, / Kaiken vallan vartijaksi. // Siitä suuttui Väinämöinen, / jopa suuttui ja häpesi. / Itse läksi astumahan / rannalle merelliselle.
(Kalevala 50: 469–474)

”Ohhoh sinua, ukko utra!” lapsonen kajautti kirkkaalla äänellä. ” Nyt tuomitsit tuhmasti! Ei sinua itseäsikään suolle viety, vaikka ajoit Ainon aaltoihin!”
Väinämöinen vaikeni. Ainon kohtalo oli painanut hänen mieltään jo vuosia. Ja nyt pienokainen oli nähnyt hänen lävitseen. (Mäkinen 2002, 175–176)

3 Seppo Ilmarinen
Jos on Väinämöinen laulaja iänikuinen, Ilmarinen on seppä iänikuinen. Hän on taitava, jopa yliluonnollisia kykyjä omaava seppä, jonka Väinämöinen huijaa mukaansa Pohjolaan ja Sampo-ihmekonetta, loputtomien rikkauksien suoltajaa, takomaan. (Jälleen yksi ei niin miellyttävä teko Väinämöiseltä!) Ilmarinen takoo Sammon ja saa monen mutkan kautta Pohjan neidon lopulta vaimokseen, morsiamen itsensä avustuksella. Tässä vaiheessa kilpakosija Väinämöinenkin jo tunnustaa tappionsa. Häitä juhlitaan suuresti, ja aviopari sai paljon ohjeita tulevan varalle. Myös sulhasta muistutettiin, että hän on saanut hyvän vaimon.

”Kiitä, sulho, onneasi / hyvän saaman saamastasi ! / Kun kiität, hyvinki kiitä ! / Hyvän
sait, hyvän tapasit, / hyvän Luojasi lupasi, / hyvän antoi armollinen.
(Kalevala 24: 13–18)

”– – Kiitä onneasi, sulho, sait hyvän vaimon, riskin ja vahvan.” (Mäkinen 2002, 105)

Avioparin onni sai surullisen lopun, kun Kullervo tappoi Ilmarisen vaimon tämän leivottua hänen eväsleipäänsä kiven. Tästä juontaa juurensa sanonta ”moni kakku päältä kaunis”. 

Tuosta tuon sanoiksi virkki: / ”Moni on kakku päältä kaunis, / kuorelta kovin sileä, / vaan on silkkoa sisässä, / akanoita alla kuoren.” (Kalevala 33: 76–80)

Ilmarinen yrittää toipua surustaan takomalla kultaneidon seurakseen, vaan eihän tuosta seuraksi ollut eikä se edes Väinämöiselle kelvannut. Seppo Ilmarinen oli takonut Sammon Pohjan Akalle ja saanut siitä hyvästä Pohjan neidon vaimokseen. Nyt ei ollut enää vaimoa, vaan ei ollut Sampoakaan. Väinämöinen ja Ilmarinen olivat sitä mieltä, että Sampo kuului tekijälleen ja lähtivät yhdessä sitä ryöstämään. Mukaan liittyi myös Lemminkäinen. Sammon ryöstö lieneekin Kalevalan tutuimpia tarinoita. Pohjolan väki ei luopunut Sammosta taistelutta, ja lopulta Sampoa ei saanut kukaan. Se upposi veteen.

Niin meni muruja noita, / Sammon suuria paloja / alle vienojen vesien, / päälle mustien murien ; / ne jäivät ve’en varaksi, / ahtolaisten aartehiksi. / Siitäp’ ei sinä ikänä, / kuuna vallan valkeana / vesi puuttune varoja, / ve’en ahto aartehia. (Kalevala 43: 267–276)

Ja silloin Sampo vierähti veteen ja särkyi palasiksi. Sampo painui meren pohjaan. Siitäpä sai Ahti aarteita, eika sen jälkeen meri ole puuttunut rikkauksia. Sampo oli menetetty. (Mäkinen 2002, 157)

Ilmarinen vaikuttaa ensin olevan Kalevalan sympaattisimpia hahmoja. Hän sai vaimonkin rakastumaan itseensä ilman kepulikonsteja ja oli aina valmis auttamaan muita. Suomen lasten Kalevalasta on kuitenkin jätetty kokonaan pois osa, jossa Ilmarinen lähtee Pohjolaan kosimaan menehtyneen vaimonsa nuorempaa sisarta. Tämä ei ajatuksesta innostu, jolloin Ilmarinen ryöstää neidon mukaansa. Matkalla neidon haukuttua Ilmarista, tämä suutuspäissään laulaa hänet lokiksi. 

Se on seppo Ilmarinen / jopa loihe laulamahan, / syäntyi sanalemahan. / Lauloi naisensa lokiksi / luo’olle lekottamahan / veen karille kaikkumahan, / nenät nienten niukumahan, / vastatuulet vaapumahan. (Kalevala 38: 279–286)

Ajatus Sammon ryöstämisestä syntyi itse asiassa tämän episodin jälkeen, kun pohjoisessa käydessään Ilmarinen oli nähnyt, miten se – hänen luomuksensa! – takoi rikkauksia Pohjolan väelle. Oli siis Ilmarisenkin sympaattisuudella rajansa.

4 Pohdintoa

Kirjallisuudessa, sanataiteessa ja musiikissa on jokaisessa nähtävissä paljon vaikutteita Kalevasta. Toisaalta esimerkiksi juuri Gallen-Kallela puolestaan on vaikuttanut suuresti käsityksiimme Kalevalasta. Kuten Mari Hatakka (2008, 70) toteaa, Gallen-Kallelan luomien taideteosten pohjalta me näemme silmissämme, miltä näyttävät esimerkiksi Väinämöinen ja Lemminkäisen äiti. Monia sanontoja on lähtöisin Kalevalasta, kuten ei vara venettä kaada tai tällä hetkellä niin ajankohtainen kevät keikkuen tulevi. Pojalleni ihan ensimmäisenä tuli Kalevalasta mieleen Tampereella oleva Kalevan asuinalue, jossa löytyy niin Sammonkatu kuin Väinämöisenkatukin. Kalevalalla on siis todella ollut vaikutuksensa moneen asiaan arjessamme. Kuten Väinämöisestä kertovassa luvussa totesin, sen sisältö ja esimerkiksi siitä kumpuavat teokset herättävät yhä vilkasta keskustelua. Uudet näkökulmat, kuten #metoo, osoittavat, että maailma muuttuu. Se, mikä oli hyväksyttävää joskus, nähdään tänä päivänä ihan eri valossa. On hienoa, että taide synnyttää keskustelua, mutta taidetta pitää kuitenkin tarkastella ilmestymishetken ajankuvana – ja tarvittaessa ottaa siitä opiksi. 

LÄHTEET
Hatakka, M. (2008). Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-taide. Teoksessa U. Piela, S. Knuuttila ja P. Laaksonen (toim.), Kalevalan Kulttuurihistoria, (sivut 70–71). Helsinki: SKS.
Kalevala. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 14. 1984, 25. painos. Helsinki: SKS.
Koppinen, M. (2018). ”Eikö museota yhtään hävetä?” Akseli Gallen-Kallelan Aino-taru joutui Me Too -kampanjan hampaisiin – tiukka vastaus julki. HS 5.2.2018    https://www.is.fi/viihde/art-2000005553855.html Viitattu 26.4.2022
Mäkinen, K. (2002). Suomen lasten Kalevala. Helsinki: Otava.
Mäkinen, K. (2008). Suomen lasten Kalevala. Teoksessa U. Piela, S. Knuuttila ja P. Laaksonen (toim.), Kalevalan Kulttuurihistoria, (sivut 390–391). Helsinki: SKS.