Toisen kertomuksen myötä hyvästit Järvenpäälle, ja paljon muullekin
”Tuo Toinen kertomus -valmennuksesi pilotti jotenkin kolahti! En ole varma, olenko oikea henkilö osallistumaan, mutta tuntui, että täytyy ainakin kysellä lisää. Kirjoittamisen terapeuttisen voiman ainakin tunnistan ja tunnustan.”
Vanha kotikaupunkini häämöttää Sarvikalliolta kuvattuna.
Joskus on ohjaajankin hyvä pysähtyä itsensä äärelle, miettiä omaa suuntaansa. Syksyllä 2022 oli viisi vuotta yrittäjyyttä takana, ja olin hiljalleen lisännyt ohjaamisen ja vähentänyt sisällöntuotannon osuutta. Tuntui silti, että välillä jään jumiin vanhaan ja jokin epämääräinen, sanoittamaton juttu, jarrutti kehitystä. Juuri sopivaan kohtaan osui ilmoitus yrittäjille suunnatusta Sanamieli Mirja Heikkilän Toinen kertomus -pilottivalmennuksesta, jossa käytetään kirjallisuusterapeuttisia menetelmiä uuden vaihteen löytämiseksi yrittäjyydessä. Mirja oli jäänyt mieleeni jo 2018, kun hän oli luennoitsijana kirjallisuusterapiaohjaajakoulutuksessa. Mirjan lempeässä ohjauksessa tiesin voivani edetä rauhassa, omalla tavallani. Pääsin mukaan pilottiin.
Mirjan sanoja lainaten: Ensimmäinen kertomus jarruttaa sinua, ihmisenä ja yrittäjänä. Se pistää epäilemään omaa osaamistasi ja jumittaa epämääräiseen tyytymättömyyteen. Toinen kertomus tunnistaa ja purkaa noita jarruttavia esteitä – ja lisää uskoa omaan tekemiseesi, ehkä löytää jopa uusia juttuja.
Uteliaana lähdin kirjoittamaan omia kertomuksiani.
Minä tein kirjaimellisen muuto(kse)n
“Pitää ihan laittaa sinulle viestiä, kun tuntuu, että asioita alkaa hämmentävällä tavalla tapahtumaan ja vasta ollaan valmennuksen alkutaipaleella.“
Ensimmäinen kertomus aloitetaan laatimalla Tunnesukupuu, jonka Mirja laati kirjoitusteni pohjalta etätapaamisessa marraskuun alussa. Sain tuon sukupuun postitse kotiini. Miten mielenkiintoista ja uusia oivalluksia synnyttävää oli kirjata läheisiä sukupuuhun ja pohtia minun ja heidän välisiä, mutta myös muiden keskinäisiä suhteita – ja huomata, miten erilaiset asiat, tapahtumat ja ihmiset ovat minuun vaikuttaneet. Me todellakin kannamme mukanamme taakkasiirtymiä ties miten kaukaa, mutta ei kaikkeen sukua tarvita. Tunnesukupuussa näkyvät myös muut ihmiset. Monet tapahtumat ja oman elämän valinnat vaikuttavat meihin pitkään ja syvästi. Monen ihmisen ääni kaikuu mielessämme. Sekä hyvässä että pahassa.
“Suorittajaminä taas pohti, että mitään en ole tehnyt Toisen kertomuksen eteen ja sitten tajusin, että aika isoja ratkaisujahan mä olen tehnyt! Konkreettisesti jättämässä vanhaa taakse ja aloittamassa uuden luvun elämässä. Voiko enempää itseltään vaatia?”
Sukupuun piirtämisen jälkeen valmennus jatkui erilaisin kirjoitusharjoituksin ja viestein. Tuntui, että en oikein tehnyt mitään. Ja tein sittenkin. Annoin (tietämättäni?) universumille, elämälle, jumalalle – miksi sitä kukin haluaa kutsua – luvan järjestellä asioita. Joulukuun alkupuolella löimme lukkoon ison muutoksen: muutamme tammikuussa Järvenpäästä Valkeakoskelle. Se oli ollut jo pitkään ajatuksissa ja asunto etsinnässäkin, mutta sopivaa ei osunut kohdalle. Nyt se yhtäkkiä löytyi.
“Tuntuu, että mulle selvästi joka puolelta yritetään kertoa, että rohkeasti vaan omaa kohti 🤔”
Pirkanmaalle meitä vetivät lapset ja lapsenlapset, kaipuu pienten ja isompien lähelle, paremmin osaksi heidän arkeaan. Mies palasi suuntaan, jossa oli suurimman osan elämästään asunut. Minulle muutos oli paljon isompi, sillä olin asunut lähes koko ikäni Järvenpäässä. Sieltä myös isäni oli kotoisin, äitini puolestaan naapurikaupungista. Minä päätin ensimmäisen kertomukseni muuttoon. Voiko itseään isommin repäistä pois vanhasta, jarruttavista uskomuksista ja säännöistä, peloistakin?
Ensimmäinen ja toinen kertomukseni etenivät limittäin ja lomittain
“Olen päättämässä ensimmäistä kertomusta. Isommin muutoksin kuin uskalsin ajatellakaan.”
Sinä päivänä, kun palautin avaimet, kävin kuvaamassa kaikki Järvenpään kotini. Yksi itse asiassa unohtui täysin! Hämmentävää oli, että haikeutta en kuvauskierroksellani tuntenut. Mukaan varatuille nenäliinoille ei ollut tarvetta. Halusin kirjoittaa kaikista kodeista muistoksi jotain, ja lopulta huomasin, että asunnot ohjasivat minut kirjoittamaan tapahtumista seinien sisällä. Muistojen ja tunteiden tulva vuosikymmenten ajalta. Ihmisten ääniä. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Syynsä löytyi unohtuneelle asunnollekin.
Viimeisimmässä asunnossa asuin 14 vuotta. Se on hurjan pitkä aika. Viihdyin siellä hyvin, mutta loppuaikana asunto ja erityisesti sen ympäristö ei ollut enää sama kuin sinne muuttaessani. Mutta en ollut minäkään sama ihminen. Samaa tahtia kuin ympäristö muuttui hälyisämmäksi ja levottomammaksi, minä itse muutuin rauhallisemmaksi ja tietoisemmaksi omista toiveistani ja suunnastani. Samaa rauhaa kaipasin ympärilleni.
“Olen auttanut muita jaksamaan, mutta nyt oivalsin olevani itsekin väsynyt.”
Ensimmäiset kuukaudet täällä uudessa kodissa lupaavat hyvää. Yllätys oli se, miten voimille muuttaminen otti. Fyysinen ponnistus kaikkine pakkaamisine ja ajeluineen vanhan ja uuden kodin välillä, mutta erityisesti jatkuvasti mielessä pyörinyt loputon työlista uuvutti. Vanhasta luopuminen myös, kaiken taustalla. Lepo ja listan hiljalleen lyhentäminen ovat auttaneet palaamaan normaaliin olotilaan. Olen kotiutunut.
Juuri päättynyt Toinen kertomus -valmennus nosti monia asioita pintaan ja sai minut huomaamaan, missä juuret epäilyihini ja ne minun jarruni piilevät. Siellä ensimmäisessä kertomuksessani. Koska vanhempani epäonnistuivat, jopa useamman kerran, miten minä voisin onnistua? Koska minä olen epäonnistunut, jopa useamman kerran, miten minä voisin onnistua? Koska teen kaiken yleensä perusteellisesti, minä karistin kaiken ensimmäisen kertomuksen jäljet kirjaimellisesti jaloistani. Toista kertomusta kirjoittaessani minä muutin. Maiseman, ympäristön, asunnon, osin ihmisiäkin. Tiedän, mitä haluan ja uusia juttuja on vireillä. Minä voin onnistua.
Minä onnistun.
“Kiitos, Mirja ❤️ Kaiken tän ajatus- ja toteutuskaaoksen keskelläkin on sellainen vahva tunne, että jotain hyvää on syntymässä.”
***
Lainaukset tekstin lomassa ovat otteita viesteistäni Mirjalle valmennuksen aikana. Lopussa hän pyysi minua tiivistämään kertomukseni yhteen lauseeseen. Kuten koko valmennuksen ajan, ohjeita ei tarvinnut ottaa kirjaimellisesti, joten aloin kirjoittamaan haikurunoa. Niinkään tiiviiksi en sitä saanut. Tuli tanka. Tai kaksi.
Muuttuneet seinät
ympärilläni, usko
osaamiseeni.
Elämä järjestelee
vanhat kuormat, muutoksen.
Tarkistettu työ,
suunnitelmat, tuleva
uudelleen kirjoitettu.
Hiljennän epäilyksen,
universumi tietää.
“Vieläkin hämmentää, miten asiat (=Toinen kertomus) ovat edenneet…”
Näin elämäni ensimmäiset revontulet uuden kodin parvekkeelta 23.3.2023.