Hyvistä aikeista huolimatta on ollut jotenkin todella vaikeaa kirjoittaa tänne, vaikka usein mielessä käykin, että tästä ja tästä voisi kirjoittaa blogiin. Noloa, että kirjoittavaksi ihmiseksi itseään kuvaileva tyyppi ei saa kirjoitettua mitään, mistään. Jospa nyt, näin syksyn alkajaisiksi. Ei niin, että nyt alkaa uusi elämä ja kirjoitan säännöllisesti, mutta jos edes kerran vuodessa. Pysyy blogi hengissä, kituen mutta kuitenkin.

Tutkija odottaa ja odottaa

Vähän sellainen kituen etenemisen fiilis on ollut myös tutkimuksen suhteen. Koko ajan teen jotakin, mutta valmista ei synny. Osa johtunee perfektionistisesta luonteestani, kun haluan kaiken olevan aina niin valmista, täydellistä. (Siksikö nämä blogitekstitkin jäävät tekemättä, kun mikään ei ole riittävän hyvää?) Akateemisessa maailmassa on kuitenkin yllättänyt jatkuva odottelu. Aikoinaan hektisessä yritysmaailmassa ja itse yrittäjänä totuin siihen, että projektilla on yleensä selkeä alku ja loppu, ja (hieman kärjistäen) siinä välissä kääritään hihat ja tehdään hemmetisti hommia. Nyt pitää joka välissä valmistautua odottamaan.

Kun saan artikkelin ensimmäisen luonnoksen (Niitä on kuulkaa monta!) valmiiksi, odotan kommentteja ohjaajilta ja esim. tutkijakollegoilta. Sitten teen uuden version, ja taas ollaan kommentointikierroksella. Menee viikkoja ja kuukausia, ennen kuin olen saanut artikkelin valmiiksi ja lähetettyä sopivalle tieteelliselle lehdelle. (Sen valitseminen on ihan oma juttunsa.) Sitten odotan lehden toimitukselta kommentteja tai tietoa siitä, eteneekö artikkelini edes vertaisarviointiin (= saman alan asiantuntijat arvioivat artikkelia nimettömästi puolin ja toisin) vai onko edessä hylkäys. Hylkäys voi tapahtua heti eli artikkeli ei etene edes vertaisarviointiin, tai sitten vertaisarvioijat ovat sitä mieltä, että artikkeli ei edes korjausten jälkeen sovi kyseiseen lehteen. Kaikkeen tähän on voinut kulua useita kuukausia, ja tutkijapahanen saa elää epätietoisuudessa. Samalla tutkijapahanen yrittää pitää toivoa yllä, ja muistaa, että samainen artikkeli voi kelvata varsin hyvin johonkin toiseen julkaisuun. Hylkäys ei siis välttämättä tarkoita sitä, että artikkeli on surkea.

Tutkija on palannut työpöydän ääreen — Tutkija on palannut työpöytänsä ääreen, odottamaan ja jatkamaan seuraavaa artikkelia.

Voihan hylsy!

Hylsyt ovat kirjoittavalle ihmiselle tuttuja, niitä jokainen kustantamoon käsikirjoituksensa lähettänyt on varmasti saanut. Minäkin. Silti kirpaisi, kun väitöskirjani kakkosartikkeli (niitä tulee yhteensä 3–4) ei heti edennyt vertaisarviointiin. Tai ensin tuli ilmoitus, että se lähtee vertaisarviointiin, mutta parin päivän päästä tuli uusi ilmoitus, että jotain oleellista sittenkin puuttui. Hetken aikaa puhkuin ja keräilin itseäni, mutta ymmärsin toimituksen olevan täysin oikeassa. Käärin hihat, konsultoin kollegaa, tein lisäanalyysiä, luin aiempia tutkimuksia, sain oivalluksen – ja keikautin sisällön uusiksi. Sitten taas kommentointikierros (ohjaajilleni vitsailinkin, että tässä on artikkelini versio 163.) ja uusi muokkaus, ennen kuin lähetin artikkelini uudestaan samaan lehteen. Joku muu olisi jo tässä vaiheessa vaihtanut julkaisukanavaa, mutta olin kuitenkin saanut rohkaisevaa palautetta hylkäyksestä huolimatta ja koin, että aiheeni sopii juuri kyseiseen lehteen. Tähän kaikkeen meni taas viikkoja, taisi mennä pari kuukautta. Juuri ennen kesälomalle jäämistä sain tiedon, että artikkeli eteni vertaisarviointiin.

Nyt siis on menossa vertaisarvioijien palautteen odottaminen. Sen jälkeen alkaa artikkelin muokkaaminen palautteen pohjalta ja lopulta julkaisukuntoon muokkaus toimituksen kanssa. Siis siinä tapauksessa, että vertaisarvioijat eivät suosittele artikkelin hylkäämistä. Pitkä matka vielä edessä, ennen kuin artikkeli on julkaistu. Tunnustettava kuitenkin on, että kaikki säätäminen ja uusien versioiden kirjoittaminen oli tarpeen: viimeisin versio artikkelista on ehdottomasti huomattavasti parempi kuin se ensin lähettämäni versio. Kehittymistä, uuden löytämistä. Sitä on tutkiminen.

JYU Staff Week 2006

Tämä kuva on Jyväskylän yliopistolta, jossa pidimme Terhi Lavosen kanssa työpajan JYU Staff Week -osallistujille. Teemana oli turvallisuuden tunteen vahvistaminen työelämässä ja epävakaassa maailmantilanteessa ja tuloksena upeaa keskustelua eri kulttuuritaustasta tulevien kesken. Osallistujat olivat Suomen lisäksi Keniasta, Sloveniasta, Ukrainasta, Vietnamista, Albaniasta ja Uruguaysta.

Ohjaaja tutkijan sisällä

Odottelun ja muokkausten keskellä olen tehnyt kaikkea muuta tutkimukseen ja yleensä kirjallisuusterapiaan liittyvää. Kolmosartikkelin kirjoittaminen on hyvässä vauhdissa (tai siltä se vielä tuntuu, ennen kuin olen lukaissut, mitä oikein sain aikaiseksi ennen lomaa 🤭), ja sen aiheen tiimoilta on paljonkin suunnitteilla ja työn alla. Loppuvuodelle tärkeintä on karsia kaikki sälä ja keskittyä tutkimukseen. Asioista innostuvana ja myös paljon aikaansaavana (kissa nostaa omaa häntäänsä, mauuu) helmasyntini on monessa mukana oleminen, ja sitten kalenterini täyttyykin kaikenlaisesta ylimääräisestä (mutta niin kivasta). Yhden tärkeän asian kuitenkin oivalsin kesäkuussa: ohjaamista haluan lisätä yksinäisen tutkimustyön oheen.

Kesäkuussa pidin yhden kirjallisuusterapeuttisen työpajan Jyväskylän yliopistolla ja Valloita sisäinen vuoresi -kirjoituspajan Hämeen kesäyliopistolla. Ne palauttivat mieleeni sen, miksi kirjallisuusterapia ja kirjoittaminen yleensä ovat minulle niin tärkeitä, että ryhdyin jopa tutkimaan aihetta syvemmin. On todella palkitsevaa, kun saa ihmiset innostumaan ja oivaltamaan jotain uutta. Kun palautteessa lukee ”This is an excellent workshop that should be mandatory to all”, on onnistumisen tunne mahtava. Ohjatessa myös ohjaaja oppii valtavasti osallistujilta. Otsikko on lainaus ns. loppurunosta (kuva lopussa), jonka tein kesäkuun lopun kurssilaisille. ”Kauneinta on kaikki valmis ja kaikki keskeneräinen” muistuttaa siitä, että vaillinaisuus ja keskeneräisyys ovat ihan yhtä tärkeitä kuin valmiina oleminen tai valmiiksi tekeminen.

Siinä on oppia tälle tutkijalle.

-Sari-