Minä kirjoitin pois suruni, lähemmäksi unelmiani

Tein jokin aika sitten opintoihini liittyvän kurssin kirjallisuuden ja kirjoittamisen vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin. Eräässä tehtävässä piti pohtia itselleen merkityksellistä kirjoittamis- tai lukemiskokemusta. Olen lapsesta asti rakastanut lukemista, joten lukemisenkin parista olisin löytänyt monta esimerkkiä. Kirjoittaminen on kuitenkin itselleni se, millä on vielä lukemistakin syvempi vaikutus. Vaikuttavinta on varmaankin ollut runoilijan löytäminen itsestäni ja sen myötä hiljalleen syntyneet säkeet, jotka lopulta muodostuivat kirjaksi asti. Tämä on yksi esimerkki siitä, mitä on terapeuttinen kirjoittaminen.

Ne alkoivat vain syntyä, tunteet muuttua tekstiksi paperille. Ensin varovaisia sanoja, lauseita, säkeen tapaisia. Runoiksi hiljalleen muuttuivat, vaikka en sitä heti oivaltanut. ”Enhän minä osaa runoja kirjoittaa”, kuiski sisäinen ääneni. 

Kirjoittamisen perusopintojen runouskurssilla joku avasi runopuron padot. Ehkä se oli opettaja, joka kannusti. Ehkä kurssikaveri, joka totesi olevansa fanini. Ehkä vain sisäinen tarve kirjoittaa ulos se, mitä en muuten osannut sanoittaa. Oivalsin, että kirjoittaminen oli minun tapani päästellä höyryjä. Tai itkuja. Joskus naurujakin. Tunnekokemuksista kirjoittaminen sai olon tuntumaan kevyemmältä. Lopulta lyhyistä muistikirjaan tai kännykkään kätketyistä merkinnöistä, tietyissä tunnetiloissa heränneistä sanoista ja ajatuksista, syntyi runoja. 

Voin tuolloin runoilijaminäni alkutaipaleella vuonna 2015 todella huonosti. Vuotta aiemmin olin jäänyt työuupumuksen takia opintovapaalle, ja elämässäni tapahtui vaikeita, surullisia asioita. Sain masennusdiagnoosin. Runoista tuli väylä omien tuntemusteni esille tuomiseen, ja metaforat ovat niissä hyvin voimakkaasti läsnä. Stressaantunut koralli haalistuu  luki väliotsikkona opiskelukaverini tietokirjoittamisen kurssin esseessä. Muistan edelleen lauseen vaikutuksen tuolla tunnilla, kun hän kävi tekstiään läpi. Muille se kertoi konkreettisesti uhanalaisista koralleista. Minä näin siinä itseni. Minä olin haalistunut. 

Tuosta väliotsikosta tuli (kurssikaverini luvalla) minun pääotsikkoni, jonka ympärille alkoi kerääntyä yhä enemmän tekstejä. Lopulta niitä oli melkeinpä kokoelmaksi asti. Vuonna 2017 päätin tutkia kandidaatintutkielmassani näitä omia tekstejäni, joita olin itsehoidollisesti kirjoittanut  uupumisen ja masennuksen aikana. Tutkin, millaisia metaforia ja muita poeettisia keinoja olin käyttänyt masennukseen liittyvien tunnetilojen sanoittamisessa. Koska tuossa vaiheessa voin jo paremmin muun muassa terapian takia, pystyin jo asettumaan runoihin nähden hieman etäämmälle. Runojen tutkiminen ja tutkielman kirjoittaminen oli myös eheyttävää, eräänlaista itsehoidollista kirjoittamista sekin.  Tunnistin teksteissä vaihtelevat mielentilani ja pystyin erottamaan masennukseni eri vaiheet. Loppuvaiheen runoissa oli havaittavissa jo toivoakin. Korallissa oli jo erotettavissa värejä. Huomasin kirjoittaneeni poeettisen sairauskertomuksen.

Aluksi oman uupumuksen ja masennuksen esiin tuominen tuntui vaikealta, mutta lopulta kandidaatintutkielma oli tärkeä osa tervehtymisprosessiani. Vielä tuolloin en kuitenkaan ollut valmis julkaisemaan tekstejäni, vaikka kandiryhmäni ja -ohjaajani siihen kannustikin. Niin tervehtynyt en vielä silloin ollut. 

Kandidaatintutkielman loppupuolella pohdin, miten tekstini olivat muuttuneet synkistä valoisiksi. Kirjoitin: “Tarinan loppu tosin on vielä auki, ja kysyä voi, tuleeko sillä edes olemaan loppua.” Ainakin runojen tarina jatkui edelleen. Huomioni kirjoittamisen parantavasta voimasta saivat minut jatkamaan kirjoittamisen kandidaatinopintojen ohella sanataideohjaajaksi ja vielä syventämään opintojani kirjallisuusterapiaohjaajaksi. Lopulta olin valmis julkaisemaan tekstini. Tunsin, että kasvaakseni hyväksi ohjaajaksi, minun tuli olla avoin ja rehellinen omasta menneisyydestäni. Häpeä uupumisesta oli saanut väistyä, tai ainakin siirtyä taka-alalle. Samoihin aikoihin kun valmistuin kirjallisuusterapiaohjaajaksi, julkaisin omakustanteena runoteoksen
”Stressaantunut koralli haalistuu”. 

Eivät runot jätä minua vieläkään rauhaan. Miksi pitäisikään? Ilman niitä nuo vaikeat ajat tuntuisivat varmaan unelta, painajaiselta. Saattaisin kuvitella kuvitelleeni. Nyt ne muistuttavat myös huolehtimaan itsestäni paremmin. Viimeksi muutama viikko sitten sain ohjaajakollegalta kuulla, että kirja kulkee aina hänen mukanaan kursseilla. Sen idea ja terapeuttisuus on ymmärretty, mikä tuntuu todella hyvältä. Terapeuttisesta kirjoittamisestani syntyi kirjallisuusterapeuttinen työkalu. Ja jälleen runoille on käyttöä, kun ne gradutekstiini ujuttautuessaan tuovat terapeuttista kirjoittamista näkyväksi teorian keskellä. Enpä olisi uskonut joskus 2014–2015 ensimmäisiä sanoja ylös kirjatessani, että ne vielä monta vuotta myöhemmin kulkevat mukanani. Olisiko aika kirjoittaa teokseen uusi osa lukujen risa sari, kaikki ei ole niin kuin pitää ja kun aikaa on riittävästi jatkoksi? Eheä Sari?

***
Rajaa terapeuttisen ja luovan kirjoittamisen välille on vaikeaa vetää, ja monen mielestä se on  tarpeetontakin. Teksti voi myös olla alitajuisesti terapeuttista, vaikka sitä ei olisi terapeuttisessa mielessä kirjoitettukaan. Itsekin aluksi ”vain kirjoitin”, ja myöhemmin aloin tietoisemmin kirjoittamaan oloni parantamiseksi. Omiin teksteihin palaaminen myöhemmin ja niiden tutkiminen on lisännyt ymmärtämystäni sairauteni ja itseni suhteen. Kirjoittamis-tottumuksemme ovat myös erilaisia. Lindqvist (2009, 75–76) toteaa, että jotkut kirjoittavat enemmän vaikeina aikoina, toiset taas eivät huonosti voidessaan pysty kirjoittamaan lainkaan. Joskus kirjoittamisen tärkeyden itselleen saattaa huomata vasta, kun jokin syy vie halun kirjoittaa. Usein tekstit on myös tarkoitettu pelkästään itselle, tai jopa hävitettäväksi sen jälkeen, kun asian on saanut purettua mielestään paperille. 

Miksi erityisesti runot toimivat terapeuttisessa työskentelyssä? Runon kieli on villiä, säännöistä vapaata. Juhani Ihanus (2019, 59–60) kirjoittaa, että kuulemme runon eri tasoilta, eri tiloista, eri ajoista tulevat värähtelyt. ”We listen to the poem in which our senses sharpen and dissolve into one another.” Me kuuntelemme runoa, jossa aistimme terästyvät ja liukenevat toisiinsa. Runoissa käytetään myös paljon metaforia, joiden avulla voi käsitellä vaikeita asioita lempeämmin ja etäältä. Koskettava poeettinen metafora voi olla silta tunteen ja ajatuksen välillä, se voi koskettaa jotain syvällä sisällämme, liikauttaa pintaamme (mt., 60). 

Kirjoittaminen vie meidät vaaravyöhykkeen reunamalle, varoittelee Gillie Bolton Ihanuksen mukaan (mt., 65). Runossaan Bolton toteaa, että kirjoittaminen voi vakavasti vahingoittaa suruasi ja painajaisiasi, ja kirjoittamisen myötä olet vaarassa saavuttaa unelmasi. 

Voiko osuvammin sanoa, tai paremminkin kirjoittaa? Minä kirjoitin pois suruni ja painajaiseni. Unelmanikin ovat jo lähellä.

***

Lähteet:

Ihanus, J. (2019). Transformative words. writing otherness and identities. New York: Nova Science Publishers, Inc.

Lindqvist, A. (2009). Kirjoittaminen itsehoitona ja psykoterapeuttisena menetelmänä. Teoksessa J. Ihanus (toim.), Sanat että hoitaisimme. terapeuttinen kirjoittaminen (s. 70–96). Helsinki: Duodecim.